Maastokarhu

Tänään otin luontokirjan esiin ja tein tutkailin vähän muotoja ja varjoja. Maastokarhusta tuli vähän hassu ja skannailunkin kanssa jälleen kerran töpeksin tuon yläreunan, joten ei mitään yllätyksellistä tälläkään kertaa. Mutta kivaa oli ja aion sairastaa pian jonkin toisenkin pikkuflunssan, kun toipilaani ehtii mukavasti tussata.

Onko se fondue vai fondyy?

Hehe... lipsahti vähän voimasanoja viime postaukseen. Sorkke vaan. Olin hikenä. Nuhatautia nääs pukkaa. Hehe.

Alkaa mennä nämä toipilaspäivät ihan sumussa. Tuntuu, että antibiootti olisi jo alkanut purra, mutta voi olla toiveajatteluakin. Itsehän olen jo päättänyt, että tämä on ihan täysin psykologinen tauti, koska olen saanut tarpeekseni töistä ja nyt oli sopiva hetki antaa stressaantuneen kropan vähän lepäillä. Kehoni tietenkin saattaisi olla hiukan eri mieltä siitä, onko virustautia vastaan taistelu lepäily stressinkäsittelyn rinnalla, mutta se vaikenee aivoilleni lojaalina.

Eilisen tuhersin äidin kuusikymppisille tosiaan kutsukorttia. Lopputulemasta en itse pitänyt yhtään, mutta olin kuitenkin oikein etevä PhotoFiltren kanssa ja tuusasin mustavalkoisesta alkuperäisestä tumman täyspinkin kuvan. Olen ylittänyt itseni kuvankäsittelyllisesti.

Mutta nyt pitää taas rientää - siippa meinaa tehdä fonduet iltapalaksi. Jos minusta ei enää ikinä mitään kuulu, olen saanut sydänpysähdyksen Tai sitten olen palanut asuntomme mukana, koska tarjoilusetti ilmeisesti sisältää tavallisen kattilan, lämpökynttilöitä ja jonkinlaisen viritelmän, joka selitysvaiheessa muuttui muminaksi, mutta ihan kuin olisin kuullut "lasin reuna" jossain vaiheessa.

Kuin raivonauta

Siippa oli joutunut keskellä konfliktia, jota hän itselleen ominaisella rauhallisella tyylillä ei saanut purettua. Kotona kertoi joutuneensa paikkansapitämättömien syytteiden kohteeksi, esittäjänä nainen, sisältönä silmitön väkivalta. Asia etenee, oikeus tulee voittamaan ja diipa daapa, siippani siis on ihan toimintakykyinen aikuinen, mutta arvatahan sen saattaa, miten minä reagoin.

Ensin kuuntelin tarinan sellaisenaan, mutta pikkuhiljaa alkoi jurppia niin maan perkeleesti. Että joku saatanan aivoton apina kuvittelee voivansa järjestää draamaa Minun Mieheni kustannuksella. Että hän kerää mitä-lie-säälipisteitä esittämällä syyttä suotta kaltoin kohdeltua naista. Että hän luulee kenekään uskovan, että minun viimeiseen asti hyväntahtoinen ukkoni ihan vain jonkun toisen henkilön pahan päivän vuoksi alentuisi edes vilkaisemaan tätä pahalla silmällä. Siellä taas joku lapsen tasolle tunnekehitykseltään jäänyt rinsessa leikkii, että jotenkin se todellisuus, ettei miehen pidä lyödä naista, kääntyisi hänen tahdostaan ja hänen ylimääräiseksi edukseen muotoon "nainenhan voi aina lyödä lyöntisyytöksillä miestä".

Tokihan minä voin olla ihan hemmetin väärässä - ehkä siipalla nyt vain on jonkinlaisia aggressiopatoutumia nautittuaan minun seurastani pian sen 14 vuotta. Mutta on se vallan kumma juttu, ettei se tinttaa omaa naistaan, vaan tönii sitten ilman minkäänlaisia rationaalisia tai irrationaalisia perusteita tuikituntemattomia vastaantulijoita. Ehkä siippaparalla on niksahtanut päässä. Mutta yksi asia ainakin on varma...

...parempi on, ettei tuota naikkosta minulle kadulla näytetä, SILLÄ MINULLA NIKSAHTI JO.

------------------------------

(Luultavasti tarinan epilogi olisi seuraavanlainen:

Siippa tarttui rouvaansa puolihuolimattomasti kädestä aistittuaan julman leimun naisensa katseessa, kumartui sitten tämän korvalliselle ja kuiskasi hyvin hyvin hiljaa: "Älä suotta tuohon maailman ja itsensä kaltoinkohtelemaan hiirulaiseen raivoasi tuhlaa. Mennään ennemmin kotiin. Otat lasin viskiä. Sitten sinä tanssit minulle Baby Got Backin ja annat kunnon huutia kenelle se kuuluu".

Ei rouvaa saanut ilmoille lennättämäänsä pahaa silmää enää vedettyä takaisin, mutta violetin hupun uumenissa hänen suunsa väänyi väkisin sievään hymyyn. Hän puristi nopeasti otteeseen joutuneella kädellään ja riuhtaisi sen sitten irti nopeuttaakseen askeliaan. Oli kiire kotiin.)

Hiustenleikkuuta ja poskiontelopunktion uhka

On vasta viides kunnon päivä tätä virustautia ja nyt jo sain poskiontelotulehdusdiagnoosin oikealta puolen, joka on muuten se avarrettu puoli. (Seedsille lähinnä tiedoksi, kun kiinnostaa kuitenkin.) Suostuin miellyttävän ja asiallisen lääkäritädin mieliksi ottamaan tappoantibioottikuurin, mutta vastineeksi sain lähetteen korvalääkärille. Eli jos ei kahdessa vuorokaudessa ala oireet helpottaa, saan marssia maanantaina suoraan tyhjennykseen. Näin Alccis pidetään tyytyväisenä - kiva kun maailma pyörii minun tavallani!

Saatoin minä sen verran ponnistaa heti aamusta työterveyslääkärillä käynnin jälkeen, että tulin kirjakaupan alennustuotehyllyjen ohi kotiin. Matkaan tarttui aikuisten kuvakirjoja aiheista, kuinka pelaat shakkia ja kuinka teet mosaiikkitöitä. Niitä katsellessa minä voin toipilasvuoteellani kuvitella, että olen melkein jo saanut ne kaikki pelit pelattua ja mosaiikkityöt kasattua. Ja koska pari ystävää on saanut tai saa vauvan ihan tässä heti kohta, poimin mukaani myös pari vauvojen kirjaa, jotka postikustin saa polkea onnitteluiksi perille. Omistuskirjoituksissa ajattelin toivottaa jotain hellyttävää, mikä tosin vaatii minulta erityisponnisteluja, mutta uskon onnistuvani.

Eilisen unettomuusvalittelun jälkeen viime yö olikin kerrassaan hurja. Näin ihan riettaita unia muutamasta (blogi)tutusta. Minä ja he olivat ikään kuin isoja nukkeja ja mikä lie jumalan käsi asetteli meitä kummallisiin asentoihin. En minä siinä sitten keksinyt muutakaan, kun sosiaaliset rajat oli väkisin rikottu ja kasvoilla jo lähikontakti, pussailemaanhan minä rupesin. Pahoitteluni, jos uneni säikeet ovat jonkun alitajuntaan yltäneet. En minä missään nimessä millään pahalla...

Ja nyt on Alcciksella sen verran kova kivistys tuolla pääkopassa ja silmätkin tuntuvat ihan liian suurilta kuoppiinsa mahtuakseen, että käyn vähän sohvalla ottamassa omaisiin yhteyttä. Son moro!

Vihulaisia, susia ja keuhkotautia

Uneni ovat miltei tyysin kadonneet öisin käyttämäni kipulääkityksen vuoksi. Se on minusta surullista, mutten saa uniani takaisin jättämällä lääkkeet ottamattakaan, sillä silloin en saa nukuttua lain. Nukkuessani todellisuuden äänet ja valot tunkeutuvat tietoisuuteeni kovemmin kuin koskaan, joten toisinaan sentään näen jonkinlaisia unenkorvikkeita. Niissä vaalean haaleaksi käyneeseen alitajuntaani virtaa tummempia todellisuuden kiehkuroita: kerrankin kuvittelin olevani mereen virtaava joki, suolaista ja makeaa vettä. Tänään heräsin siihen, kun luulin olevani teini kuuntelemassa äitinsä ripitystä, mutta epämiellyttävä ja vaativa ääni olikin katuja auraava auto.

Jääkaappi on käynyt tyhjäksi, joten aamupalan sijaan nautin lempituolissani lämmintä mustaherukkamehulasillista ikkunasta ulos tuijotellen. Ulkona on sinertävää harmaata ja kylmänsinistä valkoista, valo siivilöytyy muhkean ja aukottoman pilviverhon läpi sellaisena tasapaksuna puolipimeytenä. Ihan kuin aurinkokaan ei jaksaisi talvella niin ponnistella, vähän vain hehkuttaa kuin muodon vuoksi panematta paljoakaan painoa lopputulokselle.

Näihin aikoihin vuodesta mietin usein, olen kai siitä blogannutkin, miten ihmiset ovat talvensa ennen muinoin näillä pimeillä ja kylmillä alueilla viettäneet. Kun maa on antanut satonsa, hanget käyneet paikka paikoin niin upottaviksi, ettei metsästyksessä ole mieltä, kun järvien jää on metrinen kansi ja lehmät ummessa, onko sitä vain kääriydytty villoihin ja turkiksiin, suljettu silmät pirttien savuilta ja pimenneeltä maailmalta, toivottu jonkun viihtyvän kyljessä läpi talven? Mieli on turtunut virikkeettömyydestä, kansa on käynyt yhä hiljaisemmaksi ja vaipunut eräänlaiseen horrokseen.

Näin on tietysti tapahtunut vain rauhallisilla seuduilla. Kun vihulainen on yllättänyt nämä varomattomat, ovat heidän katseensa olleet kaukana poissa jo ennen kuin heistä on henkeä saatu. Ja missä taistelu elintilasta ja vallasta on ollut arkisempaa, on saunoja lämmitetty ruumiiden pesemiseksi, odottamattomien lasten synnyttämiseksi ja paleltuneiden jäsenien henkiinherättämiseksi.

Ehkä jossain on puuroa ja juuresta riittänyt siinä määrin, että lapset ovat jaksaneet juosta hangilla, tehdä lumesta palloja tai kaivautua siihen. Ehkä nuorison perään katsovan muorin silmä on ehtinyt tarkastella myös jäätyneiden puiden kimaltelevaa kauneutta tai tykkylumesta taipuneiden koivujen kaaria. Ehkä muutama nuorukainen on viritellyt lähimaastoon voitokkaita ansoja ja anastanut rehvakkaasti, saaliiseensa tyytyväisenä, pitkälettiseltä tytöltä pikaisen suudelman.

Äh, ja sitten on taas tullut vihulainen, susi tai keuhkotauti ja vienyt tytön mennessää. Kovia aikoja on ennen eletty, sanokaa minun sanoneen.

Valokuvameemi

Minä olen ollut ja olen vieläkin kipeä. Lääkäritäti sanoi että virustauti ja antoi kolme päivää saikkua. Ja esimies oikeastaan komensi levolle vielä sen neljännenkin päivän, kun olen kotoetäältä hoitanut sellaisia hommia, joissa olen muidenkin kuin vain oman pääni mukaisesti tällä hetkellä hiukan korvaamaton. Niinpä minulla on tässä tiedossani melko vapaa ja pitkä viikonloppu, mitä nyt pää kohisee ja humisee, koska on kasvanut kolminkertaiseksi, ja lihaksia ja niveliä meinaa hiukan jomottaa, koska niihin on valunut räkää. Mutta mieli on hilpeä, ihan luvattoman hilpeä. Huomenna aion leikkiä Hemingwayta, nautin lasillisen viskiä keskellä päivää, imuttelen inhalaattoria kuin maukkainta piippua ja myhäilen olemattomaan partaani.

T haastoi minut ihan nimeltä mainiten valokuvameemiin, joten tokihan minä osallistun. Neljäs kansio oli tyhjä, joten tyydyin kolmannen kansion kolmanteen kuvaan. Tämä on viime keväältä Barcelonasta, josta taisin napsia viiden viikon aikana hyvän tuhannen kuvaa. Itse tykkään suurimmasta osasta todella paljon, koska ajattelen ja muistan kuvina. Muiden palaute on ollut vaihtelevaa, koska pitäisi kai olla enemmän ihmisistä ja maisemista ihmisen kiinnostunut kamerankin kanssa. En ole, olen kiinnostunut pääni sisäisestä maailmasta ja siitä, mitä ulkoa tulleet ärsykkeet siellä saavat aikaan. Tämän punaisen "pommilaatikon" virittelemät tarinat voitte vain kuvitella:

Vieressä näkyvä rakennus on muuten Torre Agbar, jonka alakerrassa sijaitsevan baarin lyhyen nimen jokainen nokkelapokkela voikin itse keskenänsä päätellä.

Tehtävänannon mukaan minun pitäisi vielä haastaa neljä muutakin, mutta kaikkihan tämän ovat jo tehneet.

Mitä sitten, jos ei ole hyvä, pääasia että on vähän hullu

Olen tällä viikolla kirjoittanut melodramaattisen novellin (versio 1) ja kaksisivuisen synopsiksen eeppiset mitat täyttävästä tarinasta, jossa pahis on sankari. On hemmetin kivaa olla kirjoittajakurssilla - miksen ole koskaan ennen tehnyt tätä! (Annikille kiitokset ideasta.)

Julkaisen sen lopullisen novellin sitten tuonnempana, mutta jos joku on kiinnostunut näkemään luonnokset, olkoon hän hyvä ja pistäköön sähköpostipyyntöä. Tiedoksi, että tehtävänannon melodramaattisuudesta otin niin tosissani, että tematiikkakin on sitä vanhaa karhuja, riimuja ja hiljaista sankaruutta. Sen melodramaattisempaa ei ole olemassakaan

Kaiken lisäksi minulla pitää sikäli hiukan kiirettä, että olen päättänyt, että minusta tulee sarjakuvataitelija. Uskallan sanoa tämän ääneen, koska jos ei muuta niin netissä voi julkaista ilmaiseksi, eikä omakustanteetkaan kai omaisuuksia maksa. Kihi kihi. Ongelmahan on siinä, etten tiedä yhtään mitään sarjakuvien tekemisestä, joten täytyy tässä vähän googlailla ahkeran ajatus- ja tussaustyön lisäksi.

*virn*

P.S. Ja työkoneen IE taas raiskaa muotoilut. Olkoon.

Pliispliispliispliis

Epäonnisten tapahtumien vuoksi missasin AC/DC:n Ratinan keikan lipunmyynnin. Myyntitarjouksia voi jättää sähköpostitse. Naurettaville hintapyynnöille nauran ja puin nyrkkiä, kohtuullisia harkitsen vakavasti.