Tilannekomiikkaa

Päivänä eräänä kävelin mieheni kanssa laitakaupungilta kohti keskustaa. Vastaan tuli vanha pariskunta siisteine ulstereineen ja repaleisine karttoineen. Lähestyessään toinen heistä, nainen, haki katsekontaktia ja hymyili niin, että tasalaitaiset ja hämmentävän valkoiset tekarit loistivat kesän ilta-auringossa.

- Excuse me..., aloitti hän puheensa ja tillitti silmiini.
- Yes?, kysyin minä oxfordilaisella intonaatiolla.
- Vhere is de tovn deatre? Ve like to... ve go dere... please.
- Ääneenpohdiskeluni ja aivojeni säätäminen oikealle kielellä sai minut kuulostamaan Lady Gagalta, mutta lopulta sain ulos jotain ymmärrettävääkin: Umm mam mam maah... so you have a map there... may I show you... yes, we're here *innokasta kartan sormella naputtelua* at the moment and the theatre is over there... *kaarteen kautta lisää naputtelua* you are heading to wrong direction now... yeees, quite the opposite way... *mummokin naputtelee vuorostaan karttaa käyrällä etusormellaan* you should go to the town centre... yes, over the street and through the park... *viimeiset harvat ja vakuuttavat napaukset*.

Hymyilemme molemmat sosiaalisesti kohteliasta hymyä, nyökyttelemme innokkaasti päätä yhteisymmärryksen merkiksi ja vaihdamme yhtä epätäydellisiä lausahduksia kiitosten ja ole hyvien merkiksi.

Lähdemme molemmat jatkamaan kulkuamme, nyt samaan suuntaan edeten, mutta välimatkaa pitäen kuitenkin. Siippa hihittelee vierelläni kuin keskenkasvuinen pikkupoika, mutta minä tökkään häntä terävällä kyynärpäälläni kylkeen, koska tiedän hänen kuitenkin olevan mielissään aina tuodessani itsestäni esiin ihmisystävällisyyttä.

Sitten minun päähäni pälkähtää, että mitä hittoa he ovat kaupunginteatteriin menossa! Eihän siellä kesäaikaan mitään toimintaa tietääkseni ole - entä jos he suunnistivatkin kysymyksestään huolimatta jonnekin kesäteatteriin, ja nyt minä sitten juoksutan heidät sydänkohtauksen partaalle ympäri kaupunkia. Äännähdän siipalle käskevän stopin ja käännyn asiakaspalveluilmeelläni varustautuneena kohti mummoa, joka alkaa heti siinä samassa elehtiä ystävällismielisesti päällään ja käsillään. Kun selitän huoleni siitä, että etsivätköhän he sittenkään todella kaupunginteatteria, joka lienee kiinni, mummo ja nyt jo hänen miehensäkin toteavat yhteen ääneen jotain sen suuntaista, että keskustaan he vain haluavat ja olipa huomaavaista ja erittäin ystävällistä huolenpitoa ja mitä kaikkea.

Jatkamme hanhenmarssiamme kohti keskustaa. Kun vihdoin käännymme sisään erääseen ostoskeskukseen karistaen näin vanhukset kannoiltamme, siippa kääntää päätään, katsoo minua silmiin ja huokaisee vuorosanani, mikä saa minut hihittelemään heti välittömästi ja pitkään sen jälkeenkin: "Saatanan turistit, eiks nii!"

Kuvakin vielä kaiken muun hyvän lisäksi

Viime yön unessa tanssin ystävän kanssa, joka oli olevinaan lapsuuteni ajoilta, mutta jonka ulkonäkö ei kuitenkaan vastaa kenenkään todellisen ystäväni ulkonäköä. Tässä kasvot muistikuvani perusteella.

Hakusanaruno

Blogiini johtaneiden hakusanojen ja -lauseiden innoittamana loihdin nautittavaksenne hyvän maun vastaisen runoelman:

Kun rotta yskii verta tai
koira nuolee ihmistä,
koputan puuta.

Joku on tainnut syödä,
ehkä suklaakystan,
kun paska haisee ja banjot soi.

Mutta miten rakastella merenneitoa?

On uniin piirretty polku:
tissit, Tissit, tissit,
Miia Nuutilan tissit...

Ay, antakaa minulle syntymä päivä runo!

Inhokit

Tällä hetkellä en ole lainkaan rakentavalla ja aikuismaisella tuulella, joten julkistanpa torstain kunniaksi julkkisinhokkini. Kärkipäätä pitävät tietysti matit, mervit, tuiskut ja tuksut, joten ohessa kärkisijojen asemesta noin top 8-12:

Anni Sinnemäki - pahasti äänivammainen naamanvääntelijä, jonka sanottavia en ole koskaan kestänyt kuunnella niin kauaa, että osaisin mitään todeta niiden pätevyydestä tai osuvuudesta.

Janne Kataja - eleiltään ja olemukseltaan mielestäni erittäin epämiellyttävä, huonolla tavalla poikamainen turhien paikkojen luuha. Luin artikkelin, jossa hän kertoi ruokailurajoituksistaan, enkä ymmärtänyt niitäkään.

http://www.sub.fi/bigbrother2007/bb_extra.shtml/faktaa

Nigella Lawson - puhetyylinsä menee ihoni alle äärimmäisen epämukavalla tavalla, samoin hänen iänikuinen lohturuokansa. Kunnioittanee muinaisia roomalaisia kestitapoja, jos yötä myöten oikeasti juoksee jääkaapilla suklaakuorrutettua suklaastösselein koristeltua suklaakakkuaan napaansa kiskomassa. Ai joo, hän on muodikkaalla tavalla "terveen pyöreä".

Tom Pöysti - ja kaikki muut, joiden huulet ovat yhtä aikaa liian kosteat ja sileät. En vain kestä.

http://www.speakersforum.fi/skolning_och_utbildning/seminarier/C28/mahdollisuuksien_maailma

Simo Frangén - ikään kuin itseään ylitsevuotavan täynnä oleva muka-hauska keppaheikki.

Sen verran minusta tänäänkin hyvää tahtoa löytyy, että pahoittelen, mikäli joku listatuista tai hänen lähimmäisistään tästä nyt itseensä ottaa ja kokee tulleensa loukatuksi. Olen varmasti onnekas, etten itse ole epämiellyttävine ominaisuuksineni ja toimintoineni julkisuudessa arvioivien silmien alla. Onneksi edes lasten ja humalaisten suusta kuulee totuuksia tällainen maallikkokin, kihi kihi.

Saa napata tästä kuka tahansa kanssabloggaaja itselleen meemin, jos on natkutusmielellä liikkeellä.


Linkit Wikipediasta, mistä myös kuvat, ellen kuvan alla ole erikseen toisin maininnut.

Ei päätä, ei häntää, ja jotain siltä väliltä

Oli iloinen yhteensattuma jälleen huomata, että oma eilisöinen hyvän mielen uneni (olin edelleen naimisissa siippani kanssa, mutta perheeseemme kuuluui myös tummaihoinen nainen ja kiharatukkainen nuorukainen, joita kaikkia kolmea rakastin syvästi) kauniisti synkkaa kahden hiljattain julkaistun postauksen kanssa. Ensin aioin ihan omaa mukavuudenhaluani ja laiskuuttani olla pistämättä lusikkaani tähän soppaan, mutta menköön nyt... Jännityksellä odotan, mitä loppujen lopuksi edes tulen sanoneeksi. Tiedän jo etukäteen pahoitella sanojen puutteen aiheuttamaa tahatonta kryptisyyttä.

Olen viime aikoina käynyt monia yksinäisiä keskusteluja aiheesta, miksi kukaan haluaa minut vaimokseen. Tai ehkä se noin muotoiltuna ei ole ihan aidosti se ajatus - en kärsi niin huonosta itsetunnosta, että kaipaisin vakuutteluja hyvästä vaimoudestani. On vain sinänsä mielenkiintoista, että minut, joka en ole koskaan elätellyt prinsessahääunelmia, vaikka melkoisesta ainoan lapsen prinsessasyndroomaa ehkä olenkin joskus potenut, koetaan naimisen arvoiseksi. (Äh, taas tämä lähtee juontamaan väärämerkitykselliselle sivuraiteelle.)

Otanpa yksinkertaistavan esimerkin jo ihan omia ajatuskulkuja selvitelläkseni: Minulla olisi intohimoa, ehkä hitunen luovuuttakin ja halu tavoitella päämääriä, joten saattaisin hyvinkin soveltua sirkustaiteilijaksi. Miksi joku siis palkkaisi minut myyntimieheksi? Minua kun eivät kiinnosta luvut, asiakaspalvelun joudun tiristämään itsestäni, eikä minulla edes ole autoa jolla edetä ovelta ovelle.

Nyt voitte yrittää itse hienovaraista analogiaa: sirkustaiteilija - minä ominaisuuksineni naimattomana versus kaupparatsu - minä ominaisuuksineni vaimona.

Ehkä siis huomaatte, ettei kyse olisi siitä, ettenkö kykenisi intohimoineni, hitusineni luovuutta ja haluineni tavoitella päämääriä olla myös ihan menestyksekäs myyntimies. Sen sijaan sen toisen puoliskon ei ehkä kannattaisi ottaa riskiä minun kanssani, ja maailmankaikkeus nyt ainakin röhönauraa huumorintajuineen sitä, että klovni houkutellaan myymään saippuaa.

Olen analyseerannut ja yrittänyt jopa saada itseäni tunnustamaan, että nämä hiljattain heränneet ihmetyksen koukerot johtuisivat epäonnistumisestani jäljittää potentiaalinen jälkikasvumme. (Huomatkaa minulle ominainen tapa tehdä meidän asiastamme minun asiani.) Lääketieteellinen tosiasia edelleenkin on, että mitään syytä ei löydy, mutta samalla mies on tutkimusten seurauksena saanut täyden ja kyseenalaistamattoman vastuuvapautuksen ongelmista. Mutta tokihan minä ymmärrän, etten ole siippaani kanssani huijannut naimisiin katteettomilla lupauksilla. Asiat ovat niin kuin ovat, asiat tulevat jollain tolalla olemaan tulevaisuudessakin, enkä minä aio ryhtyä vetämään ylitulkintoja tai olemattomia syy-seuraussuhteita. Niissä riittää käsiteltävää sellaisenaankin.

Toinen mahdollinen syy pohdinnoilleni on se, että kuulen vähän väliä arviointeja uskollisuudestani. Ei niin, että minua syytettäisiin uskottomuudesta, mutta arvioinneiksi lasken ehkä leikinlaskun varjolla laukaistut kommentit, kuten "etkö muka ole pannut ketään sikäläistä" tai "mitähän siippas sanois, jos tietäis". Myös illanistujaisissa pelatuissa totuusleikeissä (joiden teininä toivoin jäävän teinivuosiin, mutta joihin löydän itseni osallistumasta vuosi toisensa jälkeen, aina yhtä epäuskoisena mutta kuitenkin humalaisen uteliaana) minulle yksi useimmin esitetty kysymys liittyy pettämiseen.

Mistä ehkä pääsenkin vihdoin siihen varsinaiseen asiaan:

Minä en ole tietääkseni ja ymmärtääkseni pettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemään, mikäli itseäni yhtään tunnen. Pettämisenä pidän mitä tahansa tekoa, joka jollain tavalla rikkoo tietoisesti ja perustavanlaatuisesti sitä ihmistä vastaan, jonka kanssa suhteessa olen. (Huomatkaa, miten hienosti määritelmäni synkkaa synnin määritelmän kanssa. Huomatkaa myös, ette etuliite pari- puuttuu.) Minähän en voi sitä tietää, missä toisen ihmisen raja menee, jos sitä ei ole selväksi keskusteltu, ja samalla minun olisi kyettävä tiedostamaan ja artikuloimaan omat rajani. Parisuhde on sitten sitä, jos molemmat voivat sitoutua toistensa rajoihin ja haluavat tehdä työtä ollakseen yhdessä. Kyse ei siis ole kompromisseista siinä, kuka olen ja miten minua tulee kunnioittaa, vaan kompromisseista siinä, että suunta ja tahti kohti yhteistä päämäärää saadaan synkattua. Loppupeleissä se siis eroaa melko vähän ystävyydestä.

Pahoittelen siis, mutta minä en usko romanttiseen rakkauteen. Toki saan melkoisia kiksejä aina aika ajoin, kuten ilmeisesti monet muutkin naiset, kuvitellessani uljaan prinssin korskean ratsunsa selkään pelastamaan minua pulasta ja ottamaan minut varmasti mutta ööh hellästi. Ehkä minun prinssini on hiukan arpisempi ja karumpi jätkä kuin Faaabio, ratsu saa olla luonteikas kaakki, itse lienen pulani aiheuttanut ja ottamisen ööh ei tarvitse olla niin perin hellää, mutta romanttinen unelma se lienee silti. Sen sijaan en haaveile, enkä usko, että totta olisi se arjen romantiikka, jossa kaikki muut ihmiset mahdollisina kumppaneina poksahtelevat rakkauden myötä saippuakuplina olemattomuuteen.

Minä en usko sitäkään näkökantaa, että yhdestä ihmisestä pitäisi riittää kaikkiin tarpeisiini tai ettei parisuhteeseen sitoutuneilla saisi olla salaisuuksia toisiltaan. Minua ainakin jopa ahdistaa ajatus, että minun pitäisi olla kaikkea sitä, mistä mieheni kanssaihmisistään nauttii: ajatelkaapa minua esimerkiksi jätkäporukaksi saunan lauteille jutustelemaan urheilusta. Miksi siis tuntisin mustasukkaisuutta siitä, että mieheni flirttailisi nätin kassaneidin kanssa kaupassa tai puhuisi rivoja rääväsuisen tarjoilijattaren kanssa - päinvastoin, toivottavasti hän tuo elämänintonsa mukaan avioarkeemme. Luotan saavani hänestä kuitenkin sen ainutlaatuisimman ja isoimman osan itselleni niin kauan kuin hän ei ylitä asettamaani rajaa - sanoissa ja teoissa, yksityisesti ja julkisesti hänen on oltava minulle lojaali, mikä ei tarkoita sitä, etteikö minua saisi kyseenalaistaa ja arvostella. Minulle on oltava rehellinen olennaisissa asioissa minun reaktioitani pelkäämättä.

Käsitteellistänkö minä todellisuuden itselleni mukavimmaksi mahdolliseksi? Ehkä, mutten silti päästä itseäni helpolla. Hänen minulle asettamistaan rajoista en aio avautua, mutta se sanottakoon, että ne ovat ehkä perinteisemmät naiselle asetettavat rajat - ytimen voinee rahvaanomaisesti muotoilla niin, että ite tiiät häpeäs, mutta au-genitaaleihin ei kajota.

No, kaiken tämän epäjohdonmukaisesti ja kaikkea muuta kuin selväsanaisesti lorikoituani totean, että Alccis Blogistaniassa on ehdottomasti julkilutkempi kuin alter egonsa todellisessa elämässä, mutta se johtuu miltei yksinomaan siitä, että Alcciksen ei tarvitse olla sosiaalinen kameleontti elääkseen haluamansa kaltaista elämää. Vuodatukseni oli siis jonkinlainen vuoropuheluyritys Kamin ja Chin postauksiin: Minä yritän välittömänä reaktiona sovittaa itseäni oletettuihin kategorioihin, enkä tiedä, olenko "niitä jotka katsovat eivätkä ymmärrä --- valjut ja haluttomat tai voimakkaat ja tahtovat". Toisaalta hämmennyn lukiessani: "--- useampi osapuoli rakastaa toisiaan saman aikaisesti, on jotenkin minun maailmaani aivan vieras. En vain voi käsittää sitä: se tuntuu väärältä, moraalittomalta ja sen täytyy olla tuomittu epäonnistumaan." Minun todellisuudessani ei taida olla illuusiota rakkaudesta tai ehkä pikemminkin tunnen niin paljon rakkaudeksi kokemaani sielujen sympatiaa mm. ystäviäni kohtaan, ettei monen rakastaminen yhtäaikaisesti voi olla moraalitonta. Enkä voi olla hymähtämättä heti perään, että yksiavioisuus on vain yhteiskuntarakenteita ja valtajärjestelmiä tukevaa opittua käyttäytymistä ja jonkinlainen annettu ihanne, ei niinkään valittu, tiedostettu tai perimän säätelemä teko.

Lopputulemana siis hymyilen yhä vain enemmän hämilläni itselleni. Miksi minä itse suostun yksiavioisuuteen, vaikka väheksyn sitä massojen tekona? Minä olen jälleen kerran sumuttanut jotain olennaista itseltäni tai missannut jotain pahanpäiväisesti.

Koska edellisen postauksen kommentissa Tiina arveli minun muuntautuvan syksyn edetessä kyborgiksi, mikä eittämättä olisi helpompaa kuin tämä lopputulokseton pohdiskelu ja analyseeraus, kymppiuutismaisen asiaankuulumattomasti julkaisen vielä loppukevennyksen:

Että ei sitten muuta kuin kosketelkaa toisianne niin kauan kuin ihmiskunta vielä on olemassa. ;)

Sekalaisia mietteitä, omia ja muiden

Olen lukenut parin viime viikon aikana enemmän kuin pitkiin aikoihin. Lauantaina ostin Uniin piirretyn polun, josta ajattelin kirjoitella tarkemmin miltei vuoden tauolla olleeseen kakkosblogiini (jahka joudan, kunhan viitsin). Sunnuntaina romaanin päätökseen saatuani ahmaisin teeman innoittamana Sudenmorsiamen. Tänään en löytänyt hyllystäni yhtäkään teosta, johon olisin jaksanut perehtyä, joten selailin netistä runoja:

Olen ollut iloinen tunnistaessani itsessäni eri tunteita, jotka pelkkä runojen ajatuksella läpilukeminen minussa aikaansaa, mutta myös surullinen, koska itselläni ei ole klassikkolyyrikoiden kykyä ja taitoa ilmaista omia havaintoja ja varastettuja ajatuksia täsmällisesti ja kauniisti.

Runoista on helppo tunnistaa myös tekijän mielenlaatu: Roald Dahl on kaksimielinen pirulainen, Margaret Atwood vähäeleinen kipuilija ja Lorca, ¡ay, hän on Lorca!

Kaiken kaikkiaan on jotenkin haikea mieli, vasenta polveakin kivistää toisinaan oudosti, enkä pidä kummastakaan seikasta. Syksyn aikana on tiedossa isoja muutoksia, joista kerron myöhemmin kun niistä on lupa puhua. Odotan tulevaa toisaalta innolla, mutta elimistöni yrittää edistää. Se jo väittää, että on aika syksyn tulla. Tavallaan kesääni on jo kestänytkin keväisen matkan vuoksi reilut kolme kuukautta. Yritän järkeistää kehoni ymmärtämään, ettei vielä ole pimeä, ei vielä tarvitse hiipua talviuneen - vielä on hyvinkin kaksi kuukautta ihanaa valoa ja vähintään saman verran aikaa valmistautua muutokseen. Polvelle minä en ole edes yrittänyt puhua järkeä, silitän vain sitä toisinaan hellästi ja uhkaan heti perään murjoa sen pesäpallomailalla, jos se ennen aikojaan minut luopion lailla pettää.

Hyvä uni

Istun jykevärakenteisen laivan pohjalla nojaten itseäni toinen toisiinsa visusti sidottuihin tynnyreihin. Lapaluuni sopivat mainiosti niiden muotoon, tynnörlautoja ympäröivä vanne minun selkäni kaareen. Ympärilläni korvia huumaava pauhu, jossa meren raivo, laivan murtumaton tahto ja kanssamatkaajieni kiroukset. Silmäni tuntuvat raskailta unenpuutteesta, kosteasta suolasta ja suuntaavaihtavasta viimasta.

En ole kylmissäni, en nälissäni, en oikeastaan edes väsynyt, vain hiukan janoinen ja hereilläpysymisestä turta. Keinunta ei enää saa minua voimaan pahoin, ei edes näin epärytmisen myrkyisällä merenkäynnillä. Tuntuu kuin kehoni mukailisi tuttua rytmiä, joka piilottelee jossain taustalla rauhallisena melodiana tämän vauhdikkaan ryskännän ajan.

Puristan toisella kädelläni pääni ylitse heittämäni hupun reunaa ja toisen lasken hyväilemään liukkaaksi käynyttä puupintaa. Sormenpäilläni seuraan sen kuvioita siltä osin kuin ne pimenevässä illassa vielä erotan. Kun en erota, jatkan hyväilyitäni kuvitellen pinnan jonkin hyvin elävän ja kovin rakkaan ihoksi.

Kun muodostan käsistäni lohduttavan lämpimän kouran paljaiden varpaideni ympärille, huppu tempautuu päästäni. Haistan tumman veden, ihmiset, viimein myös hienoisen tervan tuoksun. Hyräilen hiljaa vanhoja lauluja, niitä kaikista hidastempoisimpia ja kauneimpia, enkä malttaisi odottaa meren tyyntymistä ja tähtiin antavaa rakoa taivaan harmaassa pilvipeitteessä.

Minä olen perillä.

Tahtoo sirkukseen!

Takapenkkiläiset

Istun taksin takapenkillä, jonne etupenkkiläisten keskustelu kuuluu vaimeana taustahälynä. Toisinaan jokin nimi tai sanavalinta sorahtaa korvaan, mutten jaksa keskittyä tai kiinnostua selvittääkseni koko tarinan juonen. Vieressäni MP3 huutaa säröisesti maailmankaikkeuden vaikuttavina musiikkia - sen ininä ei tee oikeutta esittäjälle tai kappaleelle, mutta molempien kuulijoiden korvienväli täyttää tehokkaasti tavoittamiensa aistimusten pohjalta kokonaisuuden vaikuttavaksi konsertiksi.

Taksi kiitää läpi Suomen suven harmauden. Vaaleina läheltä ja kaukaa erottuvat pellot kietoutuvat kosteaan usvaan, tyyni järvenpinta kajastaa taivaankanteen tummaa sineään ja toisinaan ikkunan ohi suhahtaa jokin öinen eläin, ehkä saalistava lepakko. Tähdet piilottelevat ujoina harmaiden haituvapilvien takana, mutta täydeksi käyvä kuu vangitsee katseen.

Hymyilen itsekseni muistellessani aiempaa keskustelua siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on laulunsa. Kertaan mielessäni kuulemani elämäntarinat, uskomattomat seikkailut maailman merillä, pakanain uskomukset ja uusimmat juorut.

Havahdun taas hetkeen huomatessani, että nainen vieressäni hengittää kanssani samaan tahtiin. Otan häntä siinä auton takapenkillä kiinni kädestä ja puristan sitä kertoakseni kaikesta siitä ystävyydestä ja sisarillisesta rakkaudesta, jolle on niin vaikea löytää oikeita ja aitoja sanoja. Käännän samalla käteni kämmenselkä penkkiin päin, jotta otteestani on helppo paeta, jos se ahdistaa. Saan kuitenkin osakseni vakaan ja lämpimän puristuksen, minkä jälkeen ei ole edes tarpeen kääntää katsetta toisen silmiin.

Ei ole kuin tämä tie, tämä taustalla kuuluva puheensorina, nämä sanat ja sävelet, tämä ote. Elämä on.